Hajanaisia ajatelmia meiltä ja muualta

Helmikuun aamu. Ulkona sataa lunta, tuulee, pakkasta on kymmenkunta astetta. Pelonsekaisin miettein laahustan keittiöön, laitan kahvin tippumaan ja kaivan pakastimesta ruispalat ja laitan ne leivänpaahtimeen. Katan itselleni aamupalaksi kinkkusiivuja, keitettyä kananmunaa, maustekurkkusiivuja ja juustoa. Ipadista luen päivän Kalevan ja sääennusteen. Lupaa sadetta koko päiväksi.

Pakattuani auton lähden ajamaan kohti Kittilää. Reittini suuntaa Leville. Vaikka onkin helmikuu ja varsin huono ajankohta tunturilomalle, etelän hiihtoloma nääs, matkaan suurin toivein sukset takakontissa, pari sataa kilometriä ladulla on tavoitteena. Joka tapauksessa olen luvannut itselleni, että stressistä en tällä viikolla kärsi. En, vaikka kuinka vituttaisi. Se mielessä matkani alkakoot!

Liityn Oulun kohdalla pohjoiseen suuntaavaan autojonoon. Suksibokseja on katoilla, iso osa autoista on citymaastureita. EI mitään halpoja... Toki omakaan autoni ei ole niitä kaikkein halvimpia, mutta on sentään neljä vuotta vanha Volvo V70. Kilometrejäkin kohta 100.000.

Iin jälkeen alkaa talvinopeusrajoitukset. 80 km/h melkein koko matka Kemiin asti. Lunta tulla tupruttaa taivaan täydeltä, ei mitään saumaa edes yrittää ajaa ylinopeutta kun edessä on rekkaletka, kolme laskin ainakin. Lumen pöllytessä matkani jatkuu sata-kaksisataa metriä tukkirekan takana. Vakionopeuden säädin on klikattu noin 85 kilometriin tunnissa. Tässä vauhdissa rekka ei jätä, mutta ei juuri muutenkaan. Eiköhän ne aja sen 88-89 km/h?

Olhavan jälkeen taakseni liimautuu suksiboksilla varustettu Ford Galaxy. Tunsin automerkin heti, sillä itsellänikin oli kerran sellainen. Auto tulee niin lähelle takapuskuria, että näen kuljettajan olevan itseäni nuorempi mieshenkilö. Pelkääjän paikalla istuu nainen, joka lukee kirjaa. Pyhkäisen takalasista lumet pois tuon tuostakin. Ei haittaa, jos taaksekin näkee jotenkin...

Galaxy saa tilaisuutensa ja painaa ohi. Sinne meni, mutta eipä ohittanut koko letkaa vaan jäi viimeisen rekan lumipöllyyn. Ei nyt sentään ohi, kun ei näe tuulilasiaan pidemmälle. Menee sitten ohi Simon ohituskaistatiellä jos uskaltaa. Sade on sen verran laantunut, että pilvet erottuvat taivaalta. Tie on silti luminen ja näkyvyys edelleen huono. Galaxy häipyy lumipöllyn keskeltä rekan ohitse juuri tuolla ohitustiellä.

Ajan vanhasta muistista Keminmaalla Tupasvillan Nesteelle tauolle. Tämä asemahan on aiemmin toiminut Esso-kyltin alla, mutta nykyäänhän Essoja ei enää Suomessa ole. Tuttu paikka minulle, sinne siis tankkaamaan ja pienelle kahvitauolle. On sen verran raskas ajokeli, että taukoja on syytä pitää niin, että hermo lepää. Kiirettä ei ole.

Huoltamoon sisään mentäessä oikealla on peliautomaati ja vessat, vasemmalla kahvila-ravintola. Suoraan edessä on palvelulinjasto, josta saa ruokaa, pullaa ja kahvia. Takavasemmalle jaa pieni elintarvike- ja karamelliosasto. Myös juomat löytyvät sieltä.

Tankattuani suunnistan kahvijonoon, valitsen ruisleivän ja ison kahvin. Jonossa ei ole montaa henkeä, mutta aikansa se silti vie. Pöytiäkin on vapaana useampi, jopa ikkunapöytä löytyy. Perällä on pieni kabinetti, lasiseinä erottaa sen muusta kahvilasta, se on entine tupakoijien puoli. Sielläkin on aterioitsijoita, kuulen selvästi yhden perheen keskustelun. Keskustelu koskee majapaikka, joka sattumalta on samalla suunnalla kuin itsellänikin. Siinä nyt ei mitään ihmeellistä ole. Perheen isä tulee lasiseinän takaa ja suunnistaa kohti peliautomaatteja. Tunnistan miehne erään Galaxyn kuljettajaksi. Vilkaisen ulos ja huomaan, että kyseinen Galaxy onkin suoraan ikkunan takana, lähellä sisäänkäyntiä. Omani olen jättänyt talon päätyyn, siellä oli väljempää.

Jatkan matkaani kohti Rovaniemeä. Lumisade on alkanut taas, mutta näkyvyys eteenpäin on ihan hyvä, koska muita autoja ei juuri nyt satu eteeni. Nopeusrajoitus on pienen matkaa 100 km/h, mikä selittänee sen. Turvallisinta on kuitenkin ajaa keliolosuhteiden mukaan, minkä itse käsitän tällä kelillä noin 95 kilometriksi tunnissa. Hirvivaaraa ei näihin aikoihin ole, eikä porojakaan ole näkynyt viime aikoina. Baana on siis vapaa.

Hieman ennen Tervolaa taakseni ilmestyy tutun oloinen ajoneuvo: Ford Galaxy. Kauaa ei se siinä kuikuile, vaan pistää vilkun vasempaan ja kaasun pohjaan. Vastaantulijoitakin on, mutta ei mitenkään poikkeavan paljon, kellohan on vasta puoli yksitoista. Lauantai ja vaihtopäivä. Ruuhkat alkavat täällä vasta puolilta päivin.

Rovaniemellä on aika käydä ruokaostoksilla. Ostan paikallisesta Prismasta viikonlopun sapuskat, paitsi maidon ja muut huonosti lämpöä kestävät ruuat. Volvossahan ei ole eristettyä peräkonttia ja ajan miltei T-paita päällä lämpimässäa autossa. Ostokset mahtuvat hyvin takakonttiin suksipussin ja laskettelumonojen vierelle. Takapenkin olen kaatanut osittain, yksin matkaavalle autossa on tilaa yllin kyllin. Kaiken päälle nautin lounaan Prisman kahviossa, Pressossa. Ruoka on ihan perusruokaa, kaalikäärylettä, ruskeaa kastiketta ja perunamuusia. Enempää jos vaatii, on mentävä ravintolan á la carte-listalle...

Rovaniemi jää taakse ja matka jatkuu. Olen aina ajanut Leville Saarenkylän kautta ja itäpuolen tietä kohti Kittilää. Tämä reitti on hieman nopeampi ja vähemmän liikennöity. Kauppakeskus Rovaniemen keskustassa tulee alitetuksi. Edestäni kaartaa muuan Galaxy oikealle kääntyen kohti Kittilää jo ennen Ounasjoen siltaa...

Rovaniemeltä on Lohihovin kahvilaan matkaa noin 100 km. Tässä kahvilassa on erikoisen hyvä lohirieska. Sitä ei voi ohittaa pysähtymättä. kun sen on kerran kokenut. En tälläkään kertaa pääse ohi, vaikka nälkä ei vaivaa. Toisaalta aikaa on, saan mökkini vasta kahden pintaan. Hyvä onkin hiukan jarrutella. Samalla luen päivän Lapin Kansan.

Luettuani lehden nään ohi menevän autojonon. Jonon viimeisenä painaa eräs Galaxy... Sinetän reitti oli sitten sen verran hitaampi.

Ajan kaikessa rauhassa kohti Kittilää. Satasen rajoitus tuntuu naurettavalta, sillä lunta tuleee kuin viimeisä vietäis. Autojono metelee hädin tuskin seitsemää kymppiä. Oman osansa tekee vastaan tuleva liikenne, sitä on melko reilusti, kun kello on ylittänyt puolen päivän. Toisaalta ihmettelen Leville suuntaavien autojen määrää, koska huoneet vastaanotetaan yleensä 14.00 taikka 16.00 alkaen, riippuen siitä onko kyseessä hotelli vaiko mökki. Ruuhkat tosin alkavat vasta nyt, joten osa mökeistä on ollut valmiina jo kauan...

Kittilässä kurvaan pankkiautomaaatin kautta paikalliseen S-marketiin. Pankkiautomaatille siksi, että Levin automaatit tyhjenevät yleensä viikonloppuisin, kun ihmiset nostavat rahaa tavallista enemmän. Enemmän kuin normioloissa. Rahaa nostetaan kaiken varalle, rinnekahviloihin ja latukahviloihin käy usein vain käteinen. Ja S-marketin pihalta bongaan erään havunvärisen Galaxyn..

S-Markein valikoimista löytyy loput elintarvikkeet. Pakkaan ne autoni takapenkille ja jatkan matlkaa. Samaan aikaan kaupasta poistuu eräs perhe suuntanaan Ford Galaxy...

Kittilän lentoaseman kohdalla vasemmalta menee taas Galaxy heittämällä ohi. Ohitus sattui risteysalueelle, vastaan tuli auto, kerta kaikkiaan hullu ohitus. Katson taustapeiliini ja huomaa vastaan tulleen auton jarruvalojen syttyvän. Poliisi, ajattelen. Huono oli tuuri kaverilla, jos oli. Toisaalta, jos koko ajan ajaa kaahaten ja riskirajoilla, joskus jää kiinni. Niinpä jäi tämäkin kaveri. Vastassa oli poliisipartio, joka sinisine vilkkuineen pysäytti edellä menevän Galaxyn. Vasemmalla puolella oli P-paikka, jonne kaveri ohjettiin, muut jatkoimme matkaamme.

Pääsin vihdoin hotelliini. Olin varannut huoneiston hotellista, joka sijaitsee keskeisellä paikalla Levin keskustassa. Matkaa hiihtoladulle tulee vajaa kaksisataa metriä, eli sen voi ihan hyvin mennä kävellen. Upealla paikalla oleva huoneisto, jonka sain vastaanottaa heti kun tulin perille, jo ennen puoli kahta. Yksin matkaajille huoneet saadaan ehkä hieman aikaisemmin valmiiksi, varsinkin kun oli vasta viikko kahdeksan tulossa, ensimmäinen sesonkiviikko. Huoneistossa oli keittiö, jossa oli kaikki tavittava keittolevyistä uuniin ja astianpesukoneeseen asti. Loistava pieni kaksio! Majoittumiseen ei mennyt puolta tuntia enempää, joten eka hiihtolenkki alkoi ennen kuin useimmat saivat edes huoneensa vastaan otetuksi.

Hiihdin reilun tunnin, suksi ei oikein toiminut ja ladutkin olivat suurimmaksi osaksi ummessa lumentulon takia. Raskas oli lenkki, sauna maistui todella hyvälle.

Saunottuani ja syötyäni kevyen välipalan suuntasin hotellini aulaan jälkiruokaoluelle. Ajattelin samalla tutustua hotellin artistilistaan viikon aikana, täällä oli live-esiintyjä joka ilta. Ostin oluen ja istuuduin vastaanottoa vastapäätä olevan baarin ainoaan vapaaseen pöytään. porukkaa oli aika paljon odottelemassa, kello oli nimittäi vielä reilusti alle neljän, kaikki mökit eivät olleet vieläkään valmiita.

Havahduin kovaääniseen keskusteluun, joka tuli kauempaa, melkein kauimmaisesta pöydästä mitä ravintolasta löytyy. Siellä istui tutun näköinen Galaxyn omistaja, humalatila alkoi olla jo häiritsevän suuri. Pöydässä istui myös vaimo ja kolme alle kymmenvuotiasta lasta. Kuulin keskustelusta ihan vain murto-osia, mutta olennainen tuli selväksi. Mies oli menettänyt ajokorttinsa, vaimo oli hypännyt kuljettajaksi ja kolmen tähden Jallu oli korkattu saman tien. Nyt he odottelivat, että saisivat mökkinsä vastaanotetuksi, oli kuulemma ollut jo lähtiessä tiedossa, että se voidaan luovuttaa heille vasta kello 16.00. Siihen oli vieläkin puolisen tuntia... Ja kaiken syy oli kuulemma eräs Volvo-kuski joka pyöri koko matkan jaloissa...

Ajan autolla yli 60.000 kilometriä vuodessa. Tämä tietää sitä, että auto käy määräaikaishuollossa suurin piirtein puolen vuoden välein, se pitää tankata noin 100 kertaa vuodessa eli noin kahdesti viikossa. Työssäni joudun lisäksi syömään kotini ulkopuolella lähes päivittäin.

Huoltamoille siis on asiaa. No, määräaikaishuollot teetän merkkihuollossa, mutta aterioinnin takia piipahdan useinkin huoltoasemilla. Lisäksi lasinpesuneste yms vaatii myös käyntejä huoltoasemilla. Olen siis huoltoasemien vakiovieras.

Tankkaan, syön, ostan toisinaan ruokatarvikkeita, karamellejä ja miksei joskus oluttakin huoltamoilta. Olen tekemisissä huoltoasemien myyjien kanssa useamman kerran viikossa.

Shellin huoltoasemat menivät muutama kuukausi sitten boikottiin. Kävin nimittäin pelkästään Shell-asemalla eräällä viikolla, yhdellä ja samalla asemalla jopa kolmesti. Tankkasin auton - tai oikeastaan tankkauksen suoritti aseman palveluhenkilö - ja maksoin sen kassalle. Kassaneiti hymyili ystävällisesti samalla huikaten puolihuolimattomasti, että olis tuplapatukkaa tarjolla, kahdella eurolla kolme. En ostanut, sillä olen koettanut saada kertyneitä kiloja tiputetuksi... No, eihän siinä mitään, tarjota pitää. Maksoin vain polttoaineeni palvelulisineen ja painuin töihin.

Palasin samalle asemalle lounasaikaan, mitä lie kello ollut, varmaan kaksi iltapäivällä. Maksaessani lounasta, oli tiskin takana olevalla miespuolisella myyjällä ilo tarjota tupla-patukkaa, kahdella eurolla kolme. Jälkiruuaksi. No, empä ostanut, kun olen noita kiloja koettanut karistella.

Seuraavana päivänä ajelin toisella paikkakunnalla hakemaan tuulilasinpesunestettä, samalla join kupin kahvia sämpylän kera. Maksaessani myyjä tyrkytti tupla-patukkaa, kahdella eurolla kolme, erikoistarjous. No, edellenkin olin kilojeni kanssa tuplia vastaan.

Sama virsi toistui samalla viikolla vielä kahdesti. Viimeisellä kerralla, sillä samalla, missä olin eka kertaa käynyt, minulla meni hermot. Olin nimittäin varannut lapsilleni kaksi pussillista lakritsia tuliaisiksi. Ja itselle pullon vissyvettä. Se myyjän-perkele ilkesi vieläkin tyrkyttää minulle niitä tupliansa. Voi, että minulla sieppasi! Olin jo ostamassa puoli kiloa lakritsia ja silti se saatana oli sitä mieltä, että TUPLAA TUPLAA! Suomensin kyllä aika huolella, vaikka ei kai se sen myyjän syy ole, että olin kymmenkunta kertaa tällä viikolla jo ollut ostamatta niitä vitun tuplia.

Jätin lakritsit ja vissyveden siihen tiskille ja häivyin. Menin kotiin Valintatalon kautta. Vannon, etten ennen ole nänyt kenenkään antavan marketin kassalle tippiä, mutta nyt näin ja oikein läheltä...

Sain postissa kotiin tarjouslappusen, jonka otsikkona oli : EI ENÄÄ KALLIITA PIENLAINOJA. Tämä pisti ajatukseni rullailemaan.

Joskus 1990-luvulla 3 kk Helibor oli jopa yli 17%. Tuohon aikaan moni yrittäjä kaatui valuuttalaina-heliborin yhdistelmään. Osa lainasta oli sidottu heliboriin, osa valuuttaan. Valuuttalainojen kurssierot olivat toinen riski, toinen oli heliborin korko. Laina oli otettaessa yleensä jossakin 10-12 prosentin koroissa otettaessa, kalleimmillaan tosiaan reilut 17%. Markan kurssin romahtaessa valuuttalainojen pääomat nousivat jopa heliborin korkoeroa enemmän, mutta tätä en käy sen enempää spekuloimaan, koska ihan kaikkea en muista kuitenkaan oikein.

Mutta nyt saa lainaa halvalla. Minulla on asuntolaina, jonka korko on ylihintainen verrattuna muutaman kaverin lainakorkoon, maksan nimittäin 2,2%, mutta onneksi lainan määrä ei ole kovin suuri enää. Tiedän yhden kaverini, jonka korko on 1,7%. Maksan velastani korkoa parisataa euroa vuodessa "liikaa." Samaan lainaani on yhdistetty jonkin sorttinen kulutusluotto, jonka voi nostaa koska tahansa, jos vaikka lämmönvaihdin menee rikki taikka tulee jotain muuta yllättävää. Lainan voi siis nostaa koska tahansa ja sen korko alkaa juosta vasta kun raha nostetaan. Korko on mielestäni ylihintainen, taisi olla jotain 7%:n luokkaa.

Mutta palataampa siihen kirjeeseen.... Ei enää kalliita pienlainoja, luvattiin. Ihan mielenkiinnosta tutustuin kirjeeseen tarkemmin. Korko on sidottu 1 kk:n euriboriin. Jos ottaisin lainaa 10.000 euroa 12 vuoden (!!) maksuajalla, lainan kuukausierä olisi 177 euroa. Tämä tekee siis 177x12x12=25488 euroa takaisinmaksettuna. Todellinen vuosikorko olisi 18,2%. Ei enää kallista, luvattiin...

Olen eri mieltä. 18,2 prosentin vuosikorko on kallis mille tahansa lainasummalle ja mihin tahansa tarkoitukseen otettuna. Jos pankki ei myönnä lainaa siksi, että epäilee takaisinmaksukykyäsi, ei tätäkään lainaa kannata ottaa. Et pysty maksamaan sitä takaisin. Et varmasti. Pankista saisit tämän lainan reilusti alle 10 prosentin korolla, jos asiasi olisivat kunnossa. Toisaalta kyseessä oleva lainayhtiökään tuskin lainaa myöntää, elleivät luottotietosi ole ns kunnossa.

Menin sisälle huoneeseen ja laittauduin pitkäkseen. Oikealle puolelleni tuli naishenkilö, ehkä siinä 50 vuoden ikäinen nutturapää. Vasemmalle puolelleni asettautui nuorempi vaaleaverikkö. Tällä vaaleammalla ei ollut tukka kiinni mitenkään se oli nimittäin aika lyhyt, melkeimpä samaa luokkaa kuin omat hiukseni.

Oikella puolella oleva  nainen alkoi työskennellä, ihan ensimmäisenä hän työnsi sormensa suuhuni. Eihän se mikään yllätys ollut, mutta ei nyt niin tavanomainen aloitus.... Nuorempi vaaleaverikkö alkoi aherrella kimpussani suurin piirtein samaan aikaan.. Aikansa siinä hoitelivat. Pikkuisen jännitin, kipristelin varpaita, kun en ilennyt sanoa että sattuu, taikka eipä oikeastaan puhuminen tullut kyseeseen, en olisi ymmärrettäviä sanoja kuitenkaan saanut esiin. Joka tapauksessa vartaloni jännittyi kaarelle, selkä irtosi alustasta useamman kerran. Eivät he mitään kovakouraisa olleet, tekivät vain työnsä huolella, pakkohan sen jossakin oli tuntua.

Meni siinä varmaan varttitunti, molemmat hoitelivat hommansa ammattimaisesti, jälkikipuja ei jäänyt. Jouduin pikkuisen pyyhkimään suun ympärystä heidän lopetettuaan, mutta sehän kuuluu kuvioon. Mukava rentous hiipi koko kroppaan.

Seuraava aika on huhtikuun lopulla, paikkaavat vielä yhden hampaan...

Pakkasen paukkuessa kävelin ympäri minulle oudon kaupungin keskustaa. Vaelsin etsien sopivaa pubia, missä nauttia edes yhden lämmittävän alkoholipitoisen drinkin ilman, että paikalliset juopot olisivat kyyläämässä, että kukas se sinä oikein olet, kun ei ole ennen näkynyt. Kävelin reippaasti yli 20 asteen pakkasessa pitkin katuja, välillä pysähdyin katselemaan ympärilleni miettien, missä oikein olin. Tulinkohan juuri äsken tuolta, vai kenties jostakin toisesta suunnasta. Oli kylmä, kirosin etten ollut laittanut edes pitkiä kalsareita jalkaani, onneksi oli sentään korvaläpät, vaikkei pipoa ollutkaan.

Löysin pankkiautomaatin jostakin Sopeva-baarin kulmilta. Sopevaan oli pitkähkö jono, näytti olevan yökerho. Opiskelija-ilta?

Rahat saatuani jatkoin takaisin kohti hotellia, oikeastaan etsien suuntaa mistä hotelli löytyisi. Olin eksyksissä. Kuitenkin jatkoin matkaani toivoen, että edes joku räkälä olisi auki tässä vitun kylmässä ja hiljaisessa kaupungissa. Siis sen Sopevan lisäksi.

Satuin sattumalta yhden avoinna olevan baarin kohdalle, jossa kävinkin nappaamassa yhden lämmittävän Iris-coffeen. Baarissa oli muutama asiakas, jotka pitivät varsin kovaa ääntä. Kaikki olivat kavereita keskenään ja olutta tarjottiin vuorotellen. Luin kahvia siemaillessani iltapäivälehteä, sivusilmällä seurailin miesten hauskanpitoa. Pienestä se ilo syntyy…

Jatkoin matkaani kohti luultua ilmansuuntaa, hotellin lämmittävä aula siinsi jo mielessäni. Vihdoin olin tietääkseni lähellä, kunnes erään rakennuksen kulmalla näkyi palava ulkotuli. Baari? Niinpä tietenkin. Hotelli näkyi jo ovelle, mutta päätin kuitenkin astua sisään ja nauttia vielä toisen piristeen, tällä kertaa oluen. Hanoja oli tiskin takana rivin verran. Tilasin nimeltä tuntemani ulkomaisen oluen. Tietysti tarjoilija halusi täsmentää tilaustani: tumma vai vaalea. Valitsin tumman.

Seurailin olutta siemaillessani tiskillä jutustelevaa kaksikkoa, puheenaiheesta ei niin väliä, mutta työasioista lie ollut kysymys.

Hetken päästä sisään astui nuorehko, ehkä noin 25-30 -vuotias mieshenkilö, joka paineli suoraan tiskille tilaten oluen. Kolmosen. Totesi myyjälle tulleensa vanhaksi, kun piti edellisestä paikasta lähteä nuorempien alta pois.

Minuuttien kuluttua mies kääntyi ja huomasi minut. Hän katseli hetken ympärilleen noin 20-pöytäisessä baarissa ja suuntasi askeleensa ainutta miehitettyä pöytää kohti. Se sattui olemaan minun pöytäni. Taaempana oli toinen varattu pöytä, mutta siellä istui nuoripari toisiaan lirkutellen. Siis minun pöytääni.

-Onko tässä tilaa?

No olihan siinä tilaa kuten kaikissa 18 muussakin pöydässä. Annoin hänelle kuitenkin luvan istua, koska mies ei ollut ollenkaan pelottavan näköinen.

-Kävin tuossa Balibubussa ottamassa oluen, mutta sitten alkoi ahdistamaan.

Mietin heti, että mikähän mies tuo oikein on kun noin ahdistustaan heti vieraalle purkaa.

-Otin Balibubussa yhden oluen, mutta Sopevassa oli opiskelija-ilta ja alkoi ahdistaa. Semmoinen määrä nuorisoa menossa yökerhoon…

Olin ihan äimänkäkenä, en ollut ollenkaan tietoinen, näkyikö Sopevan ovi Balibubuun, vaiko ei. Ilmeisesti näkyi. Mutta mistäs sen tietää…

-Kauheasti nuoriaoli sinne monossa. Ahdistus pukkasi päälle ja piti lähteä pakkaseen. Mutta kyllä se on tuo kuntauudistus menossa ihan perseelleen. Monia kuntia menettää itsenäisyytensä, Kiuruvesikin.

-Miten niin? Kysyin, kun en ihan ollut varautunut moiseen suunnanmuutokseen. Puheenaihe vaihtui ihan lennosta.

-No, Kiuruvesi on ehdottomasti pidettävä itsenäisenä. Mitäs sitten tapahtuu, kun itsenäisyys menee? Olen sentään Kiuruvedeltä kotoisin. Se on sentään kaupunki. Oli suuri virhe muuttua kaupungiksi. Se tapahtui vuonna 1993. Paljon tuli kustannuksia ja velvotteita siitä.

-Mitäs sen on väliä onko se kaupunki vaiko kunta?

-On sillä kuule suuri merkitys. Mutta nyt jos ne Iisalmeen liitetään, siitä ei tule mitään, sanon minä. Kansanäänestys! Minä vaadin kansanäänestyksen. Loppuu se haahuilu Iisalmeen. Ollaan sentään kaupunki.

-Ai, oletko Kiuruvedeltä ihan oikeasti?

-Olen minä siellä syntynyt, mutta nyt olen asunut täällä jo puolitoista vuotta. Mutta kaupunki se on Kiuruvesi, eikä sitä saa missään nimessä liittää Iisalmeen. Itsenäisyys se on jotain!

-No, mutta… En saanut jatkaa vaan hän keskeytti.

-On sillä iso merkitys! Ajattele, kaikki baarit ja kaupat loppuvat ja kaikki ostokset pitää sitten tehdä Iisalmessa. On se niin väärin!

-Eihän ne baarit ja kaupat mihinkään muuta, jos väki pysyy kylissä?

-Ne loppuu. Yrittäjät tekevät konkurssin ja veronmaksajat joutuvat maksamaan. Monilla kasvaa kauppamatka yli viiteenkymmeneen kilometriin!

Yritin oikoa hänen käsitystään, mutta turhaan. Sain muutaman sanan nakattua hänen vuodatuksensa keskelle, mutta tuskinpa hän kuunteli.

Kaivoin taskustani kännykän ja aloin surffailla netissä etsien Kiuruveden kanssa liittoutuvia kuntia. Siis sen kuntauudistuksen kaavailuja. Muistelin nähneeni listan netissä jossakin… Kesti kauan ennen kuin tajusin hakea sekä sanoilla kuntauudistus, että Kiuruvesi. Löytyihän se sieltä. Ja koko ajan hän selitti omaa näkemystään.

-Vai että Iisalmi. No, eihän se sitten ole niin paha, kuin Kuopio. Kiuruvesi on sentään kaupunki.

Nyt Iisalmikin jo kelpasi…

-On se liian iso kunta, taikka oikeastaan kaupunki, jos siihen tulee Iisalmi, Kiuruvesi, Vieremä ja Pielavesi. On se liian iso. Ei hemmetti, kyllä Kiuruvesi pitää säilyttää itsenäisenä.

-Ei sentään Lapinlahti tullut siihen, vai tulikohan? En muista, sanoin. -Olisikohan se liitetty Kuopioon?

-Ei hemmetti Kuopioon. Kiuruvedeltä tulee sinne yli sata kilometriä matkaa!

-Enhän minä niin sanonut. Sanoin vaan…

-Ei Kuopioon, hän keskeytti! Ihan liian kaukana. Ja Mikkeli se vasta kaukana on! Sinne on ihan liian pitkä matka.

-Mistäs sinä sen Mikkelin nyt…?

-Ihan liian iso on se suur-kunta jos Mikkelikin. Ja Kuopio. Ei tule mitään! Kansanäänestys on hommattava. Nyt äkkiä kansalaiskokousta pystyyn. Ei Kiuruveteä ja Mikkeliä samaan kuntaan. Ei. Tai siis kaupunkiin!

-Eihän tässä Mikkelistä ja Kuopiosta…

-Ei, kun Kiuruvesi on pidettävä itsenäisenä kaupunkina! Ei tuu mitään siitä, jos se liitetään noin isoon kuntaan! Mikkeli, Kuopio ja kaikki siltä väliltä. Ei hemmetti, nyt on kyllä…

-Tsot, tsot, sanoin. Eihän tässä ole muuta kun vasta ehdotus.

-On se niin kallista! Mulla on niin paljon rahaa, että voisin maksaa vaikka tonnin siitä, että Kiuruvesi pysyy itsenäisenä. Voisin oikeastaan tarjota kaikille tämän baarin asiakkaille oluet vaikka heti! Ei paljoa paina!

Katselin ympärilleni, baarissa oli ehkä neljä-viisi asiakasta meidän lisäksi. Olisi ollut kaverilla maksamista, ainakin kaksikymmentä euroa olisi kärsinyt… Mutta en sanonut mitään.

Kaveri kaivoi taskustaan kännykän.

-Katsonpa itsekin internetistä, mikä se kuntajako oikein on…. Kas, kymmenen puhelua tullut... No, etsinpä ensin.

Annoin aikaa kaivella kännykästään tietoja. Meni hetken, kunnes hän tuumasi:

-Mikähän tässä oikein….Rajoitettu saatavuus… Olen minä kyllä puhelinlaskuni maksanut...

Muutaman minuutin hän kaiveli puhelimensa näppäimiä kunnes:

-No niin, nyt se toimii! Hienoa, mikähän lienee ollut…

Sen kummempia sanomatta hän laittoi puhelimensa taskuun ja nousi. Nopein liikkein hän kaatoi viimeiset tipat oluestaan ja veti pipon syvemmälle päähänsä.

-Jos tästä nyt lähtis tuon nekaraoke-baariin, kenties vaikka laulamaan… Puoleentoista vuoteen en ole laulanut, mutta ehkä nyt…

Siinä hän sitten meni, avasi oven häipyen pakkaseen.

Illemmalla baarin henkilökunta kertoi, että mies oli syntyperäinen paikkakuntalainen, joka eli omaa elämäänsä. Kuvitelmissaan elävä kansalainen. Ei edes viimeinen kylähullu…Pieni mies ja isot puheet.

Enpä sitä sen jälkeen juuri miettinyt, meitä on moneen junaan.